lauantai 14. toukokuuta 2011

Arvokas vanha herra on poissa

Eilen tuli se päivä jolloin yhteinen aikamme Roope-papan kanssa päättyi.

Kaikki tapahtui kovin äkkiä ja yllättäin, ei sen vielä pitänyt käydä, ei ainakaan kesän korvalla! Viikkoa ennen vappua Roope pissasi mun kenkään mikä oli vallan tavatonta aina sisäsiistille herraskissalle. Vappuyönä Roope tuli viereeni sänkyyn nukkumaan ja kun paikan ihmiskäyttäjä könysi siihen, todettiin sängyn olevan märkä - papalta oli ilmeisesti lirahtanut pissat nukkuessa alle. Vielä omituisempaa. Varasin tietysti eläinlääkäriajan ja toissa viikon torstaina sitten marssittiin papan kanssa perusteellisin tutkimuksiin.

Edellisestä lääkärikerrasta oli jo yli vuosi, ajatella! Lääkärissä otettiin pissanäyte, laajat verikokeet sekä ultrattiin munuaiset. Löydökset eivät olleet valoisia. Toinen munuainen oli kutistunut pikkiriikkiseksi rusinaksi ja toisesta munuaisallas täysin kalkkeutunut. Myös arvot olivat nousseet. Emo oli hämmästynyt koska minusta Roope oli voinut hyvin. Olihan se vaisuuntunut, väsyneempi ja nuhjuisempi mutta ihan löytyi virtaa komentaa ja haluta ulos, syödä nakkuloita ja mätkiä pikkuriiviötä kauemmaksi. Eikä se ollut ikuisuuksiin edes oksentanut! Pissaviljelyn tuloksia piti odottaa maanantaille. Varmuudeksi aloitettiin Synulox.

Heti kun tultiin lääkäristä kotiin, huomasin että Roope oli mennyt tosi heikoksi. Peräpää ei oikein tuntunut pysyvän mukana kävelyssä. Ruoka lakkasi maistumasta, tosin Sheban tuna ja sei kelpasivat sentään vielä. Sunnuntaina tuli totaalistoppi syömiseen. Luulin kaiken johtuvan antibiootista jonka muistin viimeksikin aiheuttaneen huonoa oloa. Maanantaina soitin lääkärille. Sain kuulla että pissassa ei ollut tulehdusta, kuuri voitiin siis lopettaa koska se oli turha jokatapauksessa. Ajattelin papan voinnin siitä kohentuvan. Vaan eipäs kohentunut. Ei syönyt maanantaina, ei tiistaina. Tiistaina tajusin että oli pakko jälleen turvautua Royal Caninin Recoveryyn ja ruiskuun. Itku kurkussa taistelin ruokaa kissan suuhun. Keskiviikkona kun tulin töistä kotiin, oli Roope jälleen entistä kehnomman oloinen. Askel kävi yhä horjahtelevammaksi, ruokaa ei halunnut edes nähdä, silmät ja kyljet olivat painuneet hurjille lommoille.
Jotenkin siinä hetkessä tajusin että tämä syömättömyys ja huonovointisuus ovat jotain mitä ei ikinä ennen ole ollut, että nyt taitaa olla päätöksien teon hetki. En haluaisi kiusata Armon Herraa enää yhtään millään. Vuosi sitten ravattiin jatkuvasti lääkärillä. Viime huhtikuun jälkeen ei enää ole tarvinnut enkä halunnut enää aloittaa sitä raastavaa rumbaa. Suuren itkun jälkeen tehtiin vaikea päätös.

Seuraavana päivänä soitin hurjan puhelun. Luulin aiemmin etten kykenisi itse sitä puhelua tekemään, mutta kyllä sitä vain pystyi. Pystyin myös etsimään kissanmentävän pahvilaatikon, siivoamaan kaikki Roopen ruuat pois, keräämään viimeiset pissat, pesemään viimeisen oksennuksen, noutamaan Roopen viimeisenä iltana viimeistä kertaa tarhasta sisään, pitämään automatkan sylissä pahvilaatikkoa jossa nukkunut kissa oli, kaivamaan hautakuopan ja täyttämään sen, ylipäänsä laittamaan kaikki järjestykseen. Jotenkin ihmeellisesti järki otti vallan tunteista. Tunsin ja tiesin että juuri minun on nämä askareet suoritettava enkä olisi edes halunnut että joku muu ne tekee. Olihan Roope kuitenkin minun kissani.

Torstai-ilta vain vahvisti että tehty päätös on oikea. Vointi huononi edellen. Pelkäsin jo että valitsemani ajankohta on liian myöhäinen. Oli sydäntäsärkevää katsoa miten toinen yritti viimeiseen asti olla oma itsensä. Halusi juoda hanasta vaikkei siitä meinannut mitään tulla kun olemus heilui ja huojui sinne tänne. Se hoiperteli vessaan ja tarhan ikkunan eteen halutakseen ulos. Ulkona se könötteli viimeiseen asti ja nuuski kevättä. Mauta se ei enää jaksanut sanoa kunnolla. Ruokaa se ei halunnut. Ei myöskään minun paijailujani. Tavallaan kiva että se oli oma ärhäkkä ja itsenäinen itsensä loppuun asti - vaikka minä olisin halunnut upottaa pääni sen turkkiin ja nuuskia ja tunnustella kaiken muistiin ikuisiksi ajoiksi. No, onneksi on tässä 15 vuoden aikana sitäkin saanut tehdä ja kyllä minä muistan.

Kun lääkäri lopulta tuli kotiin ja Roopen oli aika käydä nukkumaan, tunsin kuinka monta päivää kurkussa kiristänyt pala putosi alas. Tilalle tuli iso helpotus. En olisi ikikuunapäivänä uskonut että se olisi tunne jota tulisin kokemaan. Mutta se vaan oli niin että sen alati heikkenevän papan elinvoiman hiipumisen seuraaminen oli niin tuskallista. Kamala nähdä kuinka toisella on huono olla aamulla, päivällä ja illalla. Sitä vaan tajusi että rakas eläin siinä kärvistelee ja odottaa. Oli helpottavaa päästää vaari kärvistelemästä. Ei enää yhtään yötä saunan lauteella kyyhöttämässä, ei enää yhtään nöyryyttävää horjuntamatkaa portaikossa jne.

Lääkäri sanoi Roopen tilan olevan selvä munuaisten loppuvaiheen tila. Todennäköisesti lääkärikäynnin aiheuttama stressi romahdutti munuaiset lopullisesti, stressihormonit kun kuulemma myös rasittavat munuaisia. Kun munuaiset eivät enää toimi, elimistöön kertyy myrkkyjä. Ne vaikuttavat kissaan kuin humalatila. Keskushermosto ei enää oikein toimi mistä johtui horjuminen, ruoka ei maistu koska etoo ja refleksit eivät enää oikein toimi. Sanoi että kissan tunnelmat ovat kuin humalaisella, sellaiset poissaolevat, vähän etäällä tästä maailmasta. Kipuja sillä onneksi ei pitäisi olla ollut.
Oltaisiin kuulemma vielä voitu koittaa ruokahalulääkettä ja nesteytyshoitoa. Niillä oltaisiin hyvässä lykyssä päästy muutama viikko eteen päin. Minä en edes harkinnut. Papan kissuutta ei rikottaisi enää yhtään millään ronkkimisilla, lääkärikäynneillä eikä suuhun tungettaisi enää yhtään mitään.

Nyt jäljellä on valtava ikävä. Tarha on tyhjä. Kukaan ei pompottanut tänään aamulla "nyt hereille ja vettä hanasta - päästä mut ulos - nyt haluan sisään - nyt vettä kupista - nyt nakkulat tarhaan - nyt ulos - nyt sisään - eiku ulos - enkä tule sisään vaikka myöhästyisit kuinka paljon töistä". Kukaan ei enää tee jättipissoja hiekkalaatikon tiettyyn nurkkaan. Eikä enää ikinä voi odottaa sitä armeliasta kunnianosoitusta perheen suurelta päälliköltä että se tulisi viereen nukkumaan, tassut mun kyljen päällä ja kehruukone käynnissä.

Mietin vähän huolissani mitä tuo musta silakkaturkki mahtaa tuntea. Se on elänyt Roopen kanssa kuitenkin melkein koko ikänsä 24/7. Nyt se reppana kulkee täällä ihan ypöyksin. Ypöyksin kaikki meidän työpäivät ja iltariennot. Ei ole ketään ketä seurata, kenen niskaan pomppia, keneltä vastaanottaa toverillisia pesuja :(. En tiedä ymmärsikö Igor eilisestä mitään vaikka sai olla nuuskimassa mukana. Iltasella se joka tapauksessa teki jotain ennen näkemätöntä. Se meni Roopen harmaalle viltille valkoiseen nojatuoliin polkemaan maitoa ja kävi siihen nukkumaan! Ja se ei ole ikinä sillä paikalla käväissytkään.

Roopessa oli niin paljon luonnetta! Todellinen Suuri Persoona. Igor on ihan kukkaistyttö Roopen verrattuna. En halua ikinä unohtaa pappaa. Haluan säilyttää muistoja siitä niin mielessä kuin puheissakin. Haluan että voidaan esimerkiksi perheen keskisillä sunnuntailounailla muistella Roopea hymyssä suin. Sitä kuinka se haettiin Mynämältä, kuinka se huusi koko matkan enkä silloin tiennyt että se ääni tulisi olemaan tulevaisuuteni aamuöitten sävel. Kuinka Roope määräsi kuka nukkuu, mihin aikaan ja missä paikassa. Tai että kuka saa istua missäkin kohtaa sohvalla. Tai että kuinka se ignoorasi täysin isäkokelaan määräyksen että kissat eivät saisi syödä ruokapöydällä - ainakaan ihmisten ruoka-aikaan, Armon Herra söi juuri siinä ja silloin kuin se halusi. Kotiväki oli todellakin Roopelle mitä suurimmassa määrin palvelusväkeä. Välillä vähän turhan hidasta :). Se osasi harvinaisen hyvin kertoa mitä tahtoi ja saada myös tahtonsa läpi. Käsittämätön voima yhdessä pikkiriikkisessä katissa.

Viime kuukausina en tahtonut ottaa enää Roopesta kuvia. Näin kuinka sen olemus on muuttunut enkä haluaisi muistaa sitä sellaisena. Tänään aloin lueskella tätä blogia ja ilostuin että olen tätä pitänyt. Juttuja on kiva lukea ja katsella kuvia Bobosta juuri sellaisena kuin sen haluan muistaa! Ihan mahtava muistokirja rakkaasta.

Roope oli minulla ikuisuuden. En ole elänyt itsenäistä elämää kuin kaksi viikkoa ilman Roopea. Käsittämätöntä. Se katti on ollut minulla ihan kaikessa mukana. Vaikka ei haluaisi, pitää nyt vain opetella outo, toisenlainen elämä, toisenlaiset rutiinit. Igor-hömelöpömelö, hellä kurnuttajamme auttaa. Onneksi kotia ei sentään tarvinnut siivota kokonaan tyhjäksi kissatavaroista.
Tänään on päivä yksi. Se on kaikessa surullisuudessaan huomattavasti kevyempi kuin edellisen elämän kaksi viimeistä päivää. Silti... näihin aikoihin pitäisi kuulua portaissa kipitikipiti ja punatiikerin ilmestyä kylppärin ovelle pyytämään vettä hanasta... ei se tule. Ei enää koskaan.

4 kommenttia:

Sirpa kirjoitti...

Lämmin osanotto. Kirjoitat hienosti Roopesta. Teksti tuo elävästi mieleen oman edesmenneen kissan - silläkin munuaisten kunto huononi. Roope sai elää hyvän elämän luonasi ja oli mukava seurata Roopen elämää blogin välityksellä. Muistot Roopesta jäävät elämään. Kovasti voimia!

Villikissa kirjoitti...

Oi voi, mikä uutinen täällä oli. Otan osaa suruusi.

Kirjoitit todella ihanasti Roopesta. Ihania muistoja suuresta persoonasta. Oli suloinen komenteleva itsetietoinen kisuli♥
Tulee mieleen oma nyt 17-vuotias Petteri-kissa. Samanlainen komenteleva kisuli, varsinkin ruoka-aikaan.

Voimahalauksia minulta, Petteriltä ja Sonjalta♥

Romulus kirjoitti...

Voi, vieläkö tätä käy joku lukemassa! Kiitos teille, myötäeläminen todella tulee tarpeeseen oikealla hetkellä.

Päivä kaksi on yhtä outo kuin päivä yksikin. Täällä on ihan hiljaista. Kukaan ei komenna.
Koko aamun olen miettinyt tunti tunnilta mitä meidän sunnuntaiaamuihin ennen kuului. Tuntuu ihan tyhjältä.
Igorikaan ei ole oma itsensä. Vähän sain sen leikkimään mutta yleisolemus on vaisu. En kyllä yhtään ihmettele. Tätä blogia kun lueskelin, huomasin että noista kissoista on kyllä ollut kovasti seuraa toisilleen. Ei siis mikään ihme jos Igoristakin tuntuu tyhjältä. Mitenköhän sitä voisi tsempata? Paljon huomiota sille pitää nyt ainakin antaa.

Nelli kirjoitti...

Itku pääsi. Nyt ei tarvitse Roopen enää sairastaa. Koitahan jaksaa!

Nelli