Muuttuneet jutut

Igor oli siitä hetkestä lähtien kun se tuli meille mun kissa. Sielujen sympatiaa. Nyt tuntuu pahasti siltä että joku juovapaita on tullut meidän väliimme. Bruno on ihana otus ja sen ainoa vika on se, että sekin rakastaa mua yli kaiken. Bruno haluaa olla aina siellä missä minäkin, se kurnuttaa, kehrää, puskee, punkee syliin ja suukottelee. Igor ei mahdu väliin, se luovuttaa eikä kilpaile huomiosta. Aina kun yritän viettää laatuaikaa Igorin kanssa, köpöttää juovapaita paikalle ja silakkaturkki poistuu häiriintyneenä. Vain suljetun oven takana saan silittää Igoria rauhassa, mutta häiritsee tunnelmaa kun toinen kuopii ovea ja miukuu.

Asiat ovat kuitenkin hyvällä mallilla sinänsä, että Igor on saanut parhaan kaverin. Bruno on ihan ykköstyyppi yhteisleikkeihin. Kissapoikien välillä on selvästi kehkehtymässä myös jotain leikkiä syvempäänkin sillä viime aikoina yhä useammin tuon rasavilliparin tapaa köllöttelemässä kylkikyljessä kiinni. Kerran olen nähnyt jopa kun Bruno pesi Igoria antaumuksella ja Igor vaan nautiskeli silmät ummessa.

Olen silti toiveikas että Igorin ja minun välit vielä lähenevät kun aikaa kuluu. Muistan että siinä meni puoli vuotta ennen kuin Roope oli jälleen oma itsensä sen jälkeen kun Igor muutti taloon.

Aika lutuiset ovat nuo kaksi kaverusta, murumuikkuset:

Bruno on kasvanut hirmuisesti. Painaa jo yli viisi kiloa. Igor näyttää taas pikkupojalta.

Brunon ientila ei ole onneksi mennyt ainakaan pahempaan. Hampaitten harjaus on ollut päivittäistä ja aina silloin tällöin olen antanut muutaman päivän Dentisept-kuurin. Muutaman viikon Bruno on nyt syönyt lisäksi PlagueOffia. Lääkäri tosin sanoi että hömpänpömppää, mutta kokeillaan nyt sitäkin.

Niissä kohdissa mitä harjalla itse pystyy sujuvasti harjaamaan, ien on selvästi terveemmän näköinen, melkein ihan kauniin vaaleanpunainen. Ihan takimmaisissa hampaissa sen sijaan ien on punaisempi. Kuka kertoisi miten sinne asti pääsee harjan kanssa operoimaan?! Kaikki harjamallit on testailtu ja ihan kaupasta ostettu vauvojen ensiharja on parhaaksi todettu. Sekään ei silti mahdu kissan pieneen poskeen.

Bruno

Enhän minä sitten matkalta tyhjän kantokopan kera kotiin tullut. Täytteenä oli tabbykuvioinen ruskeatiikeri. Se on yhdeksän kuukauden ikäinen nuori mies ja iskä antoi sille tänä aamuna nimeksi Bruno. Täällä meillä se nyt asuu, perheenjäsenenä seuraavat 15 vuotta... hurjaa... :)

Igor ja Bruno ovat nyt olleet vuorokauden yhdessä ja kotona on erittäin rauhaisa tunnelma. Kaikki on mennyt tähän asti juuri niin kuin toivoinkin. Bruno on reipas ja rohkea kaveri. Se on tottunut hengaamaan kissojen kanssa ja taitaa siis kissojen kielen. Se ei ole yhtään pullistellut vaan erittäin iloisena ja nöyränä nuuskutellut ja perääntynyt mikäli Igge on semmoista kehoittanut. Pahin pelkoni on siis vältetty eikä Iippupiippusen tarvitse pelätä omassa kodissaan :). Olen iloinen että Igor kehrää ja puskee minua edelleen. Ei se siis voi olla perinjuurin järkyttynyt ja loukkaantunut tästä elämänmuutoksesta. Ei se Iippu ihan oma itsensä ole, mutta en jotenkaan usko että tässä montaa päivää menee sopeutuessa. Jotenkin on sellainen tutina.

Tässä hieman jännittyneitä ensitunnelmia: 

Pidettiin Bruno aluksi ihan kokonaan eri huoneessa, sai jaloitella, nuuskia hajuja, juoda ja syödä siellä jännittävän automatkan jälkeen. Sen jälkeen laitettiin Igor tarhaan ja Bruno sai tutustua rauhassa tulevaan kotiinsa. Reippaana jolkotteli raitapaita asuntoa ristiin rastiin.

On tässä ollut pientä sähinää ja murinaa Igorin taholta, mutta nyt tänään illalla en enää ole kumpaakaan kuullut. Minkään näköisestä kärhämästä ei tietoakaan. Näin mä olen arvellutkin tuon silakkani luonteen, se ei ole ollenkaan määräilijä eikä kingi. Majakkana ja perävaununa nuo katit kulkevat ja nuuskuttavat toisiaan :). 

Aamulla heräsin siihen kun pikkuinen kissa vaihtoi asentoaan meidän välissä sängyssä. Sinne se oli tullut jossain vaiheessa nukkumaan. Igor kävi varovaisesti sängyn laidoilla nuuskimassa kuka ihme siellä köllöttää.

Tänään on Brunon meininkin ollut jo melko rentoa:

Tämä on ihan kummallista. Ihan uusi tyyppi josta ei tiedä yhtään mitään, eikä sen puoleen sekään tiedä meistä. Ei se tiennyt esimerkiksi aamulla mitä kuuluu rutiiniin kun minä nousen tai että missä meillä kissat syövät. Minä en puolestani tiedä millaisesta ruuasta Bruno tykkää, mitkä ovat sen lempileluja, miltä se näyttää väsyneenä tai tykkääkö se meistä. Tai että miten tämän kissulin kynsiä pystyy leikkaamaan entä tarvittaessa lääkitsemään? Matolääkkepillerit sain tässä kyllä tosin jo sujuvasti molemmille kateille kitusiin eli ei tuo raitapaita nyt ihan mahdoton lääkittävä taida olla. Tässä nyt tutustutaan puolin ja toisin. 

Aivan valloittava kissatapaus tämä kyllä on! Puskee ja kehrää oikein kovasti, semmoinen sosiaalinen ja ihmisläheinen. Leikityksestä se innostuu välittömästi ilman lämmittelyjä - toisin siis kuin Igge. Brunon leikkiote leluihin tosin on melkoisen raakaa, ihan tosissaan pikku peto käy käsiksi maton alla liikkuvaan höyhenkeppiin. Tässä on jo kolme lelua teurastettu rikki.

Roopen jälkeen koti on tuntunut tosi hiljaiselta kun Igor ei hirmuisesti juttele. No tällä hetkellä koti ei ainaan ole hiljainen - tuo Bruno nimittäin pälpättää ihan nonstoppina. Roopen ääntelyä osasin tulkita ja tiesin mitä se milloinkin meinasi mutta tätä tarinamyllyä en ymmärrä sitten alkuunkaan. Ehkä jonain päivänä :).

Roopea ikävöin aina vaan. Eikö se voisi vielä olla täällä meidän luona... kissat kolmen koplana...?

Arvokas vanha herra on poissa

Eilen tuli se päivä jolloin yhteinen aikamme Roope-papan kanssa päättyi.

Kaikki tapahtui kovin äkkiä ja yllättäin, ei sen vielä pitänyt käydä, ei ainakaan kesän korvalla! Viikkoa ennen vappua Roope pissasi mun kenkään mikä oli vallan tavatonta aina sisäsiistille herraskissalle. Vappuyönä Roope tuli viereeni sänkyyn nukkumaan ja kun paikan ihmiskäyttäjä könysi siihen, todettiin sängyn olevan märkä - papalta oli ilmeisesti lirahtanut pissat nukkuessa alle. Vielä omituisempaa. Varasin tietysti eläinlääkäriajan ja toissa viikon torstaina sitten marssittiin papan kanssa perusteellisin tutkimuksiin.

Edellisestä lääkärikerrasta oli jo yli vuosi, ajatella! Lääkärissä otettiin pissanäyte, laajat verikokeet sekä ultrattiin munuaiset. Löydökset eivät olleet valoisia. Toinen munuainen oli kutistunut pikkiriikkiseksi rusinaksi ja toisesta munuaisallas täysin kalkkeutunut. Myös arvot olivat nousseet. Emo oli hämmästynyt koska minusta Roope oli voinut hyvin. Olihan se vaisuuntunut, väsyneempi ja nuhjuisempi mutta ihan löytyi virtaa komentaa ja haluta ulos, syödä nakkuloita ja mätkiä pikkuriiviötä kauemmaksi. Eikä se ollut ikuisuuksiin edes oksentanut! Pissaviljelyn tuloksia piti odottaa maanantaille. Varmuudeksi aloitettiin Synulox.

Heti kun tultiin lääkäristä kotiin, huomasin että Roope oli mennyt tosi heikoksi. Peräpää ei oikein tuntunut pysyvän mukana kävelyssä. Ruoka lakkasi maistumasta, tosin Sheban tuna ja sei kelpasivat sentään vielä. Sunnuntaina tuli totaalistoppi syömiseen. Luulin kaiken johtuvan antibiootista jonka muistin viimeksikin aiheuttaneen huonoa oloa. Maanantaina soitin lääkärille. Sain kuulla että pissassa ei ollut tulehdusta, kuuri voitiin siis lopettaa koska se oli turha jokatapauksessa. Ajattelin papan voinnin siitä kohentuvan. Vaan eipäs kohentunut. Ei syönyt maanantaina, ei tiistaina. Tiistaina tajusin että oli pakko jälleen turvautua Royal Caninin Recoveryyn ja ruiskuun. Itku kurkussa taistelin ruokaa kissan suuhun. Keskiviikkona kun tulin töistä kotiin, oli Roope jälleen entistä kehnomman oloinen. Askel kävi yhä horjahtelevammaksi, ruokaa ei halunnut edes nähdä, silmät ja kyljet olivat painuneet hurjille lommoille.
Jotenkin siinä hetkessä tajusin että tämä syömättömyys ja huonovointisuus ovat jotain mitä ei ikinä ennen ole ollut, että nyt taitaa olla päätöksien teon hetki. En haluaisi kiusata Armon Herraa enää yhtään millään. Vuosi sitten ravattiin jatkuvasti lääkärillä. Viime huhtikuun jälkeen ei enää ole tarvinnut enkä halunnut enää aloittaa sitä raastavaa rumbaa. Suuren itkun jälkeen tehtiin vaikea päätös.

Seuraavana päivänä soitin hurjan puhelun. Luulin aiemmin etten kykenisi itse sitä puhelua tekemään, mutta kyllä sitä vain pystyi. Pystyin myös etsimään kissanmentävän pahvilaatikon, siivoamaan kaikki Roopen ruuat pois, keräämään viimeiset pissat, pesemään viimeisen oksennuksen, noutamaan Roopen viimeisenä iltana viimeistä kertaa tarhasta sisään, pitämään automatkan sylissä pahvilaatikkoa jossa nukkunut kissa oli, kaivamaan hautakuopan ja täyttämään sen, ylipäänsä laittamaan kaikki järjestykseen. Jotenkin ihmeellisesti järki otti vallan tunteista. Tunsin ja tiesin että juuri minun on nämä askareet suoritettava enkä olisi edes halunnut että joku muu ne tekee. Olihan Roope kuitenkin minun kissani.

Torstai-ilta vain vahvisti että tehty päätös on oikea. Vointi huononi edellen. Pelkäsin jo että valitsemani ajankohta on liian myöhäinen. Oli sydäntäsärkevää katsoa miten toinen yritti viimeiseen asti olla oma itsensä. Halusi juoda hanasta vaikkei siitä meinannut mitään tulla kun olemus heilui ja huojui sinne tänne. Se hoiperteli vessaan ja tarhan ikkunan eteen halutakseen ulos. Ulkona se könötteli viimeiseen asti ja nuuski kevättä. Mauta se ei enää jaksanut sanoa kunnolla. Ruokaa se ei halunnut. Ei myöskään minun paijailujani. Tavallaan kiva että se oli oma ärhäkkä ja itsenäinen itsensä loppuun asti - vaikka minä olisin halunnut upottaa pääni sen turkkiin ja nuuskia ja tunnustella kaiken muistiin ikuisiksi ajoiksi. No, onneksi on tässä 15 vuoden aikana sitäkin saanut tehdä ja kyllä minä muistan.

Kun lääkäri lopulta tuli kotiin ja Roopen oli aika käydä nukkumaan, tunsin kuinka monta päivää kurkussa kiristänyt pala putosi alas. Tilalle tuli iso helpotus. En olisi ikikuunapäivänä uskonut että se olisi tunne jota tulisin kokemaan. Mutta se vaan oli niin että sen alati heikkenevän papan elinvoiman hiipumisen seuraaminen oli niin tuskallista. Kamala nähdä kuinka toisella on huono olla aamulla, päivällä ja illalla. Sitä vaan tajusi että rakas eläin siinä kärvistelee ja odottaa. Oli helpottavaa päästää vaari kärvistelemästä. Ei enää yhtään yötä saunan lauteella kyyhöttämässä, ei enää yhtään nöyryyttävää horjuntamatkaa portaikossa jne.

Lääkäri sanoi Roopen tilan olevan selvä munuaisten loppuvaiheen tila. Todennäköisesti lääkärikäynnin aiheuttama stressi romahdutti munuaiset lopullisesti, stressihormonit kun kuulemma myös rasittavat munuaisia. Kun munuaiset eivät enää toimi, elimistöön kertyy myrkkyjä. Ne vaikuttavat kissaan kuin humalatila. Keskushermosto ei enää oikein toimi mistä johtui horjuminen, ruoka ei maistu koska etoo ja refleksit eivät enää oikein toimi. Sanoi että kissan tunnelmat ovat kuin humalaisella, sellaiset poissaolevat, vähän etäällä tästä maailmasta. Kipuja sillä onneksi ei pitäisi olla ollut.
Oltaisiin kuulemma vielä voitu koittaa ruokahalulääkettä ja nesteytyshoitoa. Niillä oltaisiin hyvässä lykyssä päästy muutama viikko eteen päin. Minä en edes harkinnut. Papan kissuutta ei rikottaisi enää yhtään millään ronkkimisilla, lääkärikäynneillä eikä suuhun tungettaisi enää yhtään mitään.

Nyt jäljellä on valtava ikävä. Tarha on tyhjä. Kukaan ei pompottanut tänään aamulla "nyt hereille ja vettä hanasta - päästä mut ulos - nyt haluan sisään - nyt vettä kupista - nyt nakkulat tarhaan - nyt ulos - nyt sisään - eiku ulos - enkä tule sisään vaikka myöhästyisit kuinka paljon töistä". Kukaan ei enää tee jättipissoja hiekkalaatikon tiettyyn nurkkaan. Eikä enää ikinä voi odottaa sitä armeliasta kunnianosoitusta perheen suurelta päälliköltä että se tulisi viereen nukkumaan, tassut mun kyljen päällä ja kehruukone käynnissä.

Mietin vähän huolissani mitä tuo musta silakkaturkki mahtaa tuntea. Se on elänyt Roopen kanssa kuitenkin melkein koko ikänsä 24/7. Nyt se reppana kulkee täällä ihan ypöyksin. Ypöyksin kaikki meidän työpäivät ja iltariennot. Ei ole ketään ketä seurata, kenen niskaan pomppia, keneltä vastaanottaa toverillisia pesuja :(. En tiedä ymmärsikö Igor eilisestä mitään vaikka sai olla nuuskimassa mukana. Iltasella se joka tapauksessa teki jotain ennen näkemätöntä. Se meni Roopen harmaalle viltille valkoiseen nojatuoliin polkemaan maitoa ja kävi siihen nukkumaan! Ja se ei ole ikinä sillä paikalla käväissytkään.

Roopessa oli niin paljon luonnetta! Todellinen Suuri Persoona. Igor on ihan kukkaistyttö Roopen verrattuna. En halua ikinä unohtaa pappaa. Haluan säilyttää muistoja siitä niin mielessä kuin puheissakin. Haluan että voidaan esimerkiksi perheen keskisillä sunnuntailounailla muistella Roopea hymyssä suin. Sitä kuinka se haettiin Mynämältä, kuinka se huusi koko matkan enkä silloin tiennyt että se ääni tulisi olemaan tulevaisuuteni aamuöitten sävel. Kuinka Roope määräsi kuka nukkuu, mihin aikaan ja missä paikassa. Tai että kuka saa istua missäkin kohtaa sohvalla. Tai että kuinka se ignoorasi täysin isäkokelaan määräyksen että kissat eivät saisi syödä ruokapöydällä - ainakaan ihmisten ruoka-aikaan, Armon Herra söi juuri siinä ja silloin kuin se halusi. Kotiväki oli todellakin Roopelle mitä suurimmassa määrin palvelusväkeä. Välillä vähän turhan hidasta :). Se osasi harvinaisen hyvin kertoa mitä tahtoi ja saada myös tahtonsa läpi. Käsittämätön voima yhdessä pikkiriikkisessä katissa.

Viime kuukausina en tahtonut ottaa enää Roopesta kuvia. Näin kuinka sen olemus on muuttunut enkä haluaisi muistaa sitä sellaisena. Tänään aloin lueskella tätä blogia ja ilostuin että olen tätä pitänyt. Juttuja on kiva lukea ja katsella kuvia Bobosta juuri sellaisena kuin sen haluan muistaa! Ihan mahtava muistokirja rakkaasta.

Roope oli minulla ikuisuuden. En ole elänyt itsenäistä elämää kuin kaksi viikkoa ilman Roopea. Käsittämätöntä. Se katti on ollut minulla ihan kaikessa mukana. Vaikka ei haluaisi, pitää nyt vain opetella outo, toisenlainen elämä, toisenlaiset rutiinit. Igor-hömelöpömelö, hellä kurnuttajamme auttaa. Onneksi kotia ei sentään tarvinnut siivota kokonaan tyhjäksi kissatavaroista.
Tänään on päivä yksi. Se on kaikessa surullisuudessaan huomattavasti kevyempi kuin edellisen elämän kaksi viimeistä päivää. Silti... näihin aikoihin pitäisi kuulua portaissa kipitikipiti ja punatiikerin ilmestyä kylppärin ovelle pyytämään vettä hanasta... ei se tule. Ei enää koskaan.

Roope 15-v

Rakas käpylehmäni on päässyt 15-vuoden ikään! 

Tarkkaa syntymäpäivää en ikävä kyllä tiedä.. mutta olen laskenut että jos Roope tuli luokseni toukokuun lopussa ja oli silloin reilusti ainakin 12 viikkoinen niin silloin syntymäaika on joskus helmikuun tienoilla.

 "Mummo" löysi Roopen lehti-ilmoituksen kautta. Olin vasta muuttanut pois kotoa ja suurena kissafanina päättänyt että heti vaan kun kynnelle kykenen, otan luokseni kissan, mieluusti punatiikerin koska en ollut sen väristä kissaa koskaan nähnytkään. 

Koko perheen voimin sitten lähdettin punatiikeriäni Mynämäeltä noutamaan. Koko maalaistalon piha oli täynnä punatiikereitä - ei minkään muun väristä kissaa missään. Ihan häröä :). Roope oli tuvassa kahden sisaruksensa kanssa. Niitä oli kaksi poikaa ja yksi tyttö. Niistä oli jo ollut yksi lehti-ilmoitus ja Roopea oli pitänyt tulla jonkun hakemaan, mutta olivat tehneet oharit. Kiva minun kannaltani. Toinen pojista oli tosi arka mutta Roope ja tyttö uteliaita rämäpäitä. Roope tuli heti luokseni ja se oli siinä, mun kissa. Roopen emoa en nähnyt.

Pariskunta jolta Roope haettiin, välitti selvästi kovasti kissoistaan. Pennut olivat hyvinkin luovutusikäisiä. Pennuista välittämisen näki siinäkin etteivät mieluusti olisi Roopea minulle antaneet koska olin tosi nuori tytönhupakko ja asuin keskellä kaupunkia yksiössä. En ihmettele, en itsekään antaisi kissaa mieluusti moisiin hoteisiin :). Olisi kiva kertoa kuulumisia Robbelista, ettei pojalla ole koskaan ollut mitään hätää vaan siitä on aina huolehdittu parhaan kyvyn mukaan.

Kotimatkan Roope jutteli ja huuteli non-stoppina. Äänivirtuoosista saatiin siis heti esimakua :D.

Roope oli supersupervilli! Ei sitä tänä päivänä loikoilevaa karvakasaa katsomalla ihan heti uskoisi Yksiöni ravattiin kyllä jokaista kuutiota myöden puhki :). Silloin alkuvuosina käytin Roopea päivittäin valjaissa ulkona. Kunnes huomasin ulkoilun ja huudon määrän välisen yhteyden... 

Jälkeenpäin minua harmittaa vain se, etten ottanut Roopelle kaveria jo nuorena. Toisaalta olin järkevä koska tiesin ettei opiskelijabudjetilla oikein kahta kissaa kunnolla huolleta (hyvä kuin edes yhtä - onneksi Roope oli nuorena terve poika). Lisäksi kuljettelin Roopea moneen paikkaan mukanani. Yksi kissa vielä kulkee melko kätevästi kantokopassa pyörän tarakalla tai kädessä kävellessä mutta kahta kissaa ei niin vaan olisikaan kuljeteltu.

Tänään vietetään perhepiirissä punatiikerini seniorisynttäreitä.

Eipä olisi tämä mamma viisi vuotta sitten Roopen munuaisvikadiagnoosin saatuaan tätä asiaa uskonut. Alunperinhän me Roope-nuorikon kanssa sovittiin että yhteinen taipaleemme kestää ainakin 20 vuotta. Sinne siis tähdätään edelleen :).

Tässä ihan tuoreet kuvat Armon Kävystä:

Kuvaus häiritsi. Piti vaihtaa asentoa ja pestä varpaatkin.

Tässä alla olevassa kuvassa Roope on NIIN itsensä näköinen kuin vaan olla saattaa!

Roopen vointi on ollut yllättävän hyvä. Pelkäsin hurjasti viime talven jälkeen mitä tämä talvi tuo tullessaan, mutta hyvältä tämä on näyttänyt. Nyt alkaa pelko helpottaa kun kesää kohti mennään. Luotan siihen että kevät ja kesä saavat vaarin fiilikset taas niin korkealle ettei sillä ole hätäpäivää.

Ainoa oikku mikä tässä nyt on, on se että munuaisruuat eivät maistu yhtään. Varanakkuloina tarjoillaan Hill'sin mature 7+:aa. Näyttäisi toimivan melko hyvin munuaisvaivaisellakin. Yleensä nimittäin Roopen voinnista huomaa heti jos se syö jotain muuta kuin munuaisruokaa. Ilmeisesti tuossa Hill'sin maturessa on hyvät ravintosisällöt vanhan kissan kannalta koska vointi on pysynyt hyvänä.