Tarhan fiksausta

Laitettiin vähän ylätarhaan sisustusta. Tämä piti oikeastaan tehdä jo neljä vuotta sitten mutta asia on vaan jäänyt... osittain sen vuoksi ettei sopivaa puupökkelöä ole löytynyt. Nyt oli "pappa" löytänyt mahtavan kelon metsästään ja kiikutti sen Igorin iloksi. Samalla laitettiin tarhan yläosaankin hyllystö. Siitä tuli heti hitti. Arvasin, koska tuolta ylhäältä tarhan etualalta on ihan mahtavimmat näköalat.

Vielä tuonne olisi tarkoitus väsätä jonkinlainen riippumattosysteemi. Joku tosi tukeva sellainen.

Tarhan fiksauksen jälkeen tuli itku. Tämä oli Roopen kesäaamujen jodlauspaikka. Roopen olisi pitänyt olla näkemässä muutokset ja päästä niistä nauttimaan. Nyt on tarha muutettu eikä Roope näe sitä ikinäkoskaan :(.

Olen tavallaan pystynyt olemaan hurjan reipas ja jatkamaan elämää. Suuri menetys ei ehkä näy mutta tuntuu kyllä. Mielessä pyörii edelleen ihan päivittäin punatiikerini monella tavalla, välillä isona suruna, välillä hauskana muistona. Välillä ihan säpsähdän ikään kuin hereille "mitä minä olenkaan mennyt tekemään", "tapahtuiko se tosiaan", "en enää ikinä näe maailman tutuimpia kissakasvoja" jne. Puhuessani kissastani käytän edelleen monikkoa.

Ikävä on jotenkin kasvanut suuremmaksi sen jälkeen kun aikaa on kulunut. Sanan "ikinä" merkitys tuntuu välillä tuskaisen kovasti. Ei tämä kuitenkaan ole mitään niin pahaa ja kestämätöntä kuin se viikko jolloin Roope nukutettiin. Se ahdistus oli tuhat kertaa pahempaa kuin mikään ikävä. Edelleen ihmettelen miten ikinä siitä viikosta ja niistä minuuteista selvisi, kuka oli se ihminen joka pystyi toimimaan niinkin rauhallisesti ja järkevästi?!

Tämän ikävän kanssa on nyt vain elettävä. Ehkä jonain päivänä huomaan että se on hellittänyt päivittäistä otettaan. Pelkään että se tarkoittaa samalla sitä että olisin unohtanut. Ehkä en siksi anna itselleni rauhaa ajatuksilta koska pelkään sen merkitsevän unohdusta. Viisaammat ja saman kokeneet osaisivat varmasti kertoa ettei se ole niin, eikö? Eihän rakasta lemmikkiään unohda koskaan?

Igorikin meni tässä viime viikolla säikäyttämään. Kasvatin pohjalle vehnänorasta ja sehän maistui, oksennukseen asti. Oksennuksesta jäi päälle tosi voimakas kuolaus. En ollut ikinä sellaista kissalla nähnyt. Hätähän siitä tuli ja kiikutin kissan lääkärille. Jos vaikka joku korsi olisi tarttunut kurkkuun. Mitään ei tähystyksestä löytynyt. Röntgenkin otettiin suolitukoksen varalta. Vierasesinetukostakaan ei näkynyt. Yllättävänä löydöksenä sen sijaan kävi ilmi pyöreäreunainen maksa joka kuulemma voi viitata rasvamaksaan. Ei, ei nyt, ei nyt minulle sisäelinsairasta eläintä, ei ei ei! Käskettiin tulla viikon päästä maksakokeisiin ja varjoainekuvaukseen mikäli kuolaus ei loppuisi.

Kuolaus onneksi loppui kahden päivän päästä seinään kun parafiiniöljyn aikaansaama gagi putkahti hiekkikseen. Ehkä sinne johonkin torveen tai suoleen oli jäänyt ruohokorsi tai tukko jumiin jonka parafiiniöljy irroitti? 

Igor kuitenkin jatkoi vielä muutaman päivän väsyneenä oloa, ei jaksanut jutella eikä seurata perässä kuten tavallisesti. Maksavikamahdollisuus kuristi sydänalaa. Poika onneksi siitä on kuitenkin taas piristynyt omaksi itsekseen. Ehkäpä väsymys johtui vain siitä rauhoitteesta? Igorilla kun on aina kestänyt hurjan pitkään herätä noista operaatioista.

Tutkitaan maksa sitten joskus kun ollaan sopivassa saumassa lääkärillä. Ei silakkaturkilla voi mitään kovin akuuttia maksavikaa ainakaan tällä hetkellä olla kun ruoka maistuu, turkki kiiltää ja kaikin puolin kissa on oikein pirteä ja hauska itsensä. Ei se lääkärikään sanonut maksan oudon muodon automaattisesti mitään tarkoittavan, sanoi sen voivan olla hyvinkin myös vain luontaisesti sen mallinen.  Maksavikaisuuteen ei hänenkään mielestään viitannut Igorin muu yleismeininki ollenkaan. Ehkä siis en nyt huolehdi sitä asiaa ollenkaan - muuten tässä pää hajoaa ajatuksiin :).