Musta kissa

Löytyipä hauska kuva koneelta. Kerrankin musta kissa silmät apposen aukinaisina.

Hassu koukkuhäntä, ruttukorva. Niin, siitä verikorvaepisodista Iggelle sitten jäi tuommoinen ruttuisa korvanlehti. Pieni kauneusvirhe muuten niin komeassa kissamiehessä.

Samalla kun ikävöin Roope-pappaa, mielessä pyörii myös kissakaveri Igorille. Musta silakkaturkki kun näyttää niin yksinäiseltä sudelta. Ei ole ketään kenen touhuja seurata, ketään keneltä vastaanottaa pesuja, ketään ketä vaania, kenen selkään hyppiä.

Naapurin Jesperikissa muutti pois. Hain sen vielä viimeisenä iltana meille hetkeksi leikkimään. Igorin innostus siitä kissakamun kanssa leikkimisestä oli jotain ihan eri luokkaa kuin minun huiskanheilutuksesta. Igor on seurallinen ja leikkisä kissa, se on aina elänyt toisen kissan kanssa. Roope oli ihan toisenlainen, se tuskin olisi kovasti välittänyt vaikka kaveri olisikin yhtäkkiä poissa. Se oli tottunut elämään yksin, se oli sellainen itsenäinen ukkeli. (Tosin nuorempana sekin olisi varmasti kaveriseta tykännyt, asia mikä on jälkeenpäin harmittanut monta kertaa).

Kukaan ei koskaan tule kenenkään tilalle. Minun sydämessä on kyllä tilaa rakastaa useampaakin kissaeläintä, niin enkeleitä kuin eläviäkin. Kaikki muuttuu kuitenkin, mikään ei pysähdy siihen hetkeen kun Roopea ei enää ollut.

En tiedä. Sekavia ajatuksia. Itkettää ja ikävä painaa samalla kun suunnittelen tulevaa. Onkohan sitä ihan kaheli? Mitä Igor kaipaa ja haluaa? No se haluaa Roopen eikä osaa kuvitellakaan että jotain muitakin vaihtoehtoja olisi. Todennäköisesti joku outo tyyppi olisi aluksi ihan hurjan iso stressi ja muutos. Harmi ettei tuttu Jesperi nyt ole enää tässä kätevästi ajoittaisena kamusena.