On se vaan uskomatonta. Puoli vuotta olen ollut varma että nyt se on papan menoa. Olemus kuihtui silmissä ja alati punoittava suu olivat todella suuria suruja.
Viimeisin kortisoni haettiin huhtikuun puolivälin tienoilla. Siitä kului noin kolmisen viikkoa kun suu alkoi taas punoitella.
Sitten tuli helatorstai ja pamahti helle. Papparainen virkistyi, tarha kutsui yötä päivää. Suun punoitus katosi kuin taikaiskusta ja on pysynytkin poissa. Mokko maistuu ja yölaulut samaten. Igorin kanssakin on ollut oikein mukava spurttailla ja painia.
Se on ihan eri mies! Nyt se näyttää siltä kuin mitään häikkää ei olisi koskaan ollutkaan (turkin edelleen ammottavat kolot vaan muistuttavat että jotain oli). Nyt se näyttää myös siltä kuin pappa voisi olla tuossa vielä ensi vuonnakin tai vaikka vielä sitä seuraavanakin. Sillä ei ole kertakaikkisen mitään hätää!
Henkisillä olosuhteilla lienee sitä suurempi merkitys mitä iäkkäämpi otus on kyseessä. Ei tarvita lääkityksiä kunhan on aurinkoa, lämpöä ja sitä myötä hyvä meininki.
Nyt sataa, mutta sekään ei ihan hirmusti haittaa kun fiiliksiin on jo päästy. On siellä ulkona aina välillä vähän arskaakin ja lämpöäkin yli 10 astetta. Hyvää mieltä on varmasti tuonut myös se että me ollaan nyt Robbelin kanssa käyty ihan päivittäin useampaankin otteeseen pikkuisen jaloittelemassa nurtsilla. Pikkuisia pyrähdyksiä, mutta tärkeitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti