Eilen illalla tuli oksu, samoin tänä aamuna. Annoin Antepsinia aamuisen oksun jälkeen jospa se auttaisi oloon.
Mutta eilen illalla sattui jotain ihan uskomatonta. Yhtäkkiä Roope hyppäsi sohvankarmilta alas ja alkoi spurttailla yksinään. Vilho otti pallon ja heitteli sitä, Roope juoksi pallon perässä monta kertaa. Mä tulin alas ja taas tuli itku, ilosta tällä kertaa :). Ihan kuin Roope olisi halunnut sanoa "äiti on mulla vielä ihan kivaakin" tai sitten sen meni hermo krapulaiseen oloon ja tuli tarve tehdä jotain hauskaa.
Palloilun jälkeen katti meni tarhaan, söi ja tuli viekkuun nukkumaan.
Tänä aamunakin oksusta huolimatta Roope kyttäili tipuja tarhassa korvat tarkkana.
Niin kauan kun tulee tällaisia merkkejä, Roope pysyy meidän luona. Sitten kun sillä ei todellakaan ole kivaa, on asia toisin.
Mä en halua pitää sitä kärsimässä ja voimassa pahoin suurinta osaa päivästä. Silta tuntuu, että mieluummin vähän ennen kuin liian myöhään ratkaisuja. Mutta jos kisulla on päivittäin kivaakin, ei minusta olla liian myöhässä. Tunnen sen ihan omassa sydämessä että koska mua vaan kuristaa eikä koskaan tulvahda iloa ja helpotusta. Näin uskon. Niin se on nyt mennyt.
Kotona Roopen luona oleminen helpottaa mun omaa oloa. Kun koko ajan näen ettei toisella ole hämminkiä, voin olla levollinen. Töissä mua ahdistaa että jos jotain sattuu juuri nyt ja mä en ole paikalla.
Perjantai meni itkiessä koko päivä. Järkyttävä hedari ja väsymys. Miten jotkut ihmiset pystyy olemaan ihmistenilmoilla tunteet kurissa? Kadehdittavaa. Mulla vaan se itku tulee kun on tullakseen.
Ja voi tuota silakkaturkkia ;). Se kyllä osaa lohduttaa. Sillä oli niin villi ilta ja mä osallistuin täysillä sen tekemiseen. Siitä tuli hyvä mieli. Se ei jaa tätä ihmisymmärryksen tuomaa tuskaa yhden perheenjäsenen huonosta voinnista vaan se on kaiken keskellä ihana oma itsensä.
Mä tosin eilen jo mietin että sekin täyttää 3,5v ja on kohta munuaisarvotsekkausiässä ja taas sitä mennään... Mutta ei se nyt oikeesti ihan vielä ole kuitenkaan :D.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti