Mä en kestä

Eilen tuli oksu hyvin maistuneen ruuan jälkeen :(.

Roope jää nyt monesti paikalleen istumaan ja tuijottamaan. Se istuu siinä vaikka kuinka pitkään kuin miettien jotain poissaolevana. Ihan outoa.

Kyllä se syö, tarhassakin viihtyi, nukkui viekussa jne. positiivista mutta kyllä mulla vaan sydän sattuu katsoa toista. Kun näen ettei sillä ole asiat hyvin.

Mä henkisesti valmistaudun. Ja ajoittain tuntuu jo ihan lohdulliselta ajatukselta se mitä en halua sanoa ääneen. Koska kun näen, ettei rakas ole enää oma itsensä, että sillä on paha olo ja kun tiedän faktan että sillä on munuaisten vajaatoiminta joka ei johda kuin yhteen suuntaan, tuntuu ettei se mitä en halua sanoa ääneen olekaan huono asia. Se on kipeää mutta samalla myös armeliasta. En mä tiedä pystynkö kovin pitkään katsomaan voinnin huononemista? Kuuluuko sitä katsoa? Kuuluuko odottaa että toinen on niin huonona ettei ole viikkoon syönyt, oksentanut vaan ja maannut huonovointisena saunan nurkassa? (Itkemättä en pysty tämmöistä kirjoittamaan).

Meillä on ollut hyvä jatkoaika. Viimeinen vuosi on ollut pelkkää hyvää oloa ja kiva kesä on vietetty tarhaillen.

Nyt jostain hirmu säkki vahvuutta, malttia ja rauhallisuutta.

Tää on ihan hirveetä! Melkein voisin sanoa etten tämän tuskan takia halua enää ikinä yhtään eläintä. Mutta haluan kuitenkin ja onneksi on Igor eli lusikka on jo seuraavassa sopassa tukevasti. Igorin eloisuus ja elinvoimaisuus lohduttavat hurjasti.