Roope on ollut viikonlopun väsynyt ja selvästi pahoinvoiva. Ei ole oksentanut, mutta se hengailee sellaisessa kyykkyasennossa ja suu on auki. Alaleuka niin kuin roikkuu ja vähän kuolatippoja voi olla alahuulella.
Mutta ei se koko aikaa ole ollut sellainen. On se nukkunutkin ihan kerällä ja patsastellut ruokapöydällä oman itsensä näköisenä.
Ruoka on maistunut ihan normaalisti.
Sydän sattuu kun katson Roopea joka ei näytä Roopelta. Mitä mun kuuluu tehdä?
Ulkopuolinen tuskin edes huomaisi että kisulla ei ole kaikki hyvin, mutta emo huomaa eron normaaliin.
Eilen illalla Bobbe oli kerällä sohvalla meidän seurana. Igorille avattiin tarhan ovea ja Roopekin jäi kiinnostuneena tuijottamaan siihen suntaan. Sitten se nousi ja halusi itsekin tarhaan. Sitä seurasi normaali tarhailu, sisään, ylös-alas portaissa, tarhailu, sisään, ruokailu, ylös-alas, muksmaks Igorin kanssa. Meininki oli tosi normaali.
Yöllä kaveri könysi taas ihan kylkeen kiinni. Siinä nukkui koko yön ja mä silittelin välillä ja pidin kättä sen päällä kun nukahdin. Sama kuvio oli jo edellisyönä.
Aamulla maistui ruoka hyvin ja tarhasta piti hakea ulkokautta sisään kun Roope olis halunnut jatkaa päivystystä.
Ihanan normaali aamu.
Voi kun mä tietäisin, että tulee hyviä päiviä. Sillon kun sairaus diagnosoitiin, hyvät ja huonot päivät vaihtelivat kausittain. Sitten tuli pitkä hyvä jakso. Mä rukoilen että vieläkin on mahdollista hyvät päivät. Ettei tämä nyt tarkoita sitä että alamäki on alkanut. Mietin, että vaikka se lääkäri sanoi että kun arvot alkavat huonontua, on vain yksi suunta, ei sekään osaa ennustaa mikä on Roopen sairauden kulku. Lemmikkipalstan arkistossa on munuaisketju ja siinä kissa joka sairasti pitkään munuaisvajaatoimintaa. Sillä vaihtelivat loppuun asti hyvät ja huonot päivät.
Mä haluan elää Roopen kanssa vielä pitkään. Se on hyvä kissa.
Nyt on täys työ saada itsensä asialliseen moodiin. Se ei auta ketään eikä mitään jos itken koko ajan. Mun pitää olla reipas Roopenkin takia. Mun pitää nyt rauhoittua ja kuunnella kissaa. Olla sen kanssa ja lähellä kun se sitä haluaa (ja nyt se haluaa tavallista enemmän) ja palvella sen pyyntöjä auliisti. Jos mä olen hysteerinen ja itken, en edes pysty aistimaan kissan todellisia vointieroja.
Ihan käsittämätöntä miten rakas ja tärkeä tuo pikkiriikkinen kissaksi kutsuttu elukka on!!!
Mutta ei se koko aikaa ole ollut sellainen. On se nukkunutkin ihan kerällä ja patsastellut ruokapöydällä oman itsensä näköisenä.
Ruoka on maistunut ihan normaalisti.
Sydän sattuu kun katson Roopea joka ei näytä Roopelta. Mitä mun kuuluu tehdä?
Ulkopuolinen tuskin edes huomaisi että kisulla ei ole kaikki hyvin, mutta emo huomaa eron normaaliin.
Eilen illalla Bobbe oli kerällä sohvalla meidän seurana. Igorille avattiin tarhan ovea ja Roopekin jäi kiinnostuneena tuijottamaan siihen suntaan. Sitten se nousi ja halusi itsekin tarhaan. Sitä seurasi normaali tarhailu, sisään, ylös-alas portaissa, tarhailu, sisään, ruokailu, ylös-alas, muksmaks Igorin kanssa. Meininki oli tosi normaali.
Yöllä kaveri könysi taas ihan kylkeen kiinni. Siinä nukkui koko yön ja mä silittelin välillä ja pidin kättä sen päällä kun nukahdin. Sama kuvio oli jo edellisyönä.
Aamulla maistui ruoka hyvin ja tarhasta piti hakea ulkokautta sisään kun Roope olis halunnut jatkaa päivystystä.
Ihanan normaali aamu.
Voi kun mä tietäisin, että tulee hyviä päiviä. Sillon kun sairaus diagnosoitiin, hyvät ja huonot päivät vaihtelivat kausittain. Sitten tuli pitkä hyvä jakso. Mä rukoilen että vieläkin on mahdollista hyvät päivät. Ettei tämä nyt tarkoita sitä että alamäki on alkanut. Mietin, että vaikka se lääkäri sanoi että kun arvot alkavat huonontua, on vain yksi suunta, ei sekään osaa ennustaa mikä on Roopen sairauden kulku. Lemmikkipalstan arkistossa on munuaisketju ja siinä kissa joka sairasti pitkään munuaisvajaatoimintaa. Sillä vaihtelivat loppuun asti hyvät ja huonot päivät.
Mä haluan elää Roopen kanssa vielä pitkään. Se on hyvä kissa.
Nyt on täys työ saada itsensä asialliseen moodiin. Se ei auta ketään eikä mitään jos itken koko ajan. Mun pitää olla reipas Roopenkin takia. Mun pitää nyt rauhoittua ja kuunnella kissaa. Olla sen kanssa ja lähellä kun se sitä haluaa (ja nyt se haluaa tavallista enemmän) ja palvella sen pyyntöjä auliisti. Jos mä olen hysteerinen ja itken, en edes pysty aistimaan kissan todellisia vointieroja.
Ihan käsittämätöntä miten rakas ja tärkeä tuo pikkiriikkinen kissaksi kutsuttu elukka on!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti