Kissahistoriikin viimeisin kissa - Igor

Mun kissahistoriikkisarja jäi uupumaan viimeistä osaansa, Igoria.

Igor on sellainen monta vuotta toivottu, manguttu, itketty, haaveiltu ja lopulta kiristetty lapsonen. Niin monta vuotta yritin hyvällä tehdä selväksi että tahtoo toisen kissin. Kun sitä ei edes 30-vuotislahjaksi tullut, olin todella pettynyt ja kypsä käyttämään viimeisen kortin. Se oli nyt semmonen juttu että nainen on kiva kun se on onnellinen ja se ei ole onnellinen ellei sillä ole kahta kissaa. Jos nainen ei voi jatkaa eloa ilman toista kissaa, siinä on vaihtoehdot vähissä. Alhaista, tiedän, mutta se oli epätoivoista (ja lupaan ja tiedän että toista kertaa en tätä korttia käytä vaikka haikailenkin Igorille ikäistään seuraa).

Tammikuussa 2006 meille tuli kaverin mustavalkoinen Kassu-kissa hoitoon viikoksi. Se oli mieletöntä autuutta. Kun Kassu läks, oli mieskin jo pehmentynyt sanomaan "katsotaan sitten syksyllä"..mä kuulin vain positiivisen viestin ja heti lähti puhelinrumba käyntiin. Mies oli kohtuu tuskainen seuratessaan projektia vierestä ja sanoi epätoivoisesti että sen kissan pitää sitten olla musta poika. Selvä pyy, mulle käy vaikka neonvihreä! Tuommoisten toiveitten sanominen tosin sitten vaikeutti hakuprosessia huomattavasti. En mitenkään kehdannut soitella ja kysellä mustaa poikaa ja sanoa sitten että "juu kiitos hei" jos sellaista ei löytynyt. En itsekään antaisi kissaa kotiin josta haluttaisiin noin tyhmillä kriteereillä elukkaa!

Mutta onneksi on internet. Sieltä löytyi varsin nopskaan Rekkurescue ja sen listoilta kaksi mustaa poikakissaa, Sessan ja Täplä. Laitoin molemmista kyselyä eteenpäin ja Sessanista sain ekana vastausta. Se oli siinä. Nettikuvat eivät olleet kisusta mitä parhaimpia, mutta puhelimessa saamani kuvaus kyllä. Sitten alkoi muutaman viikon piinainen odotus ennen kuin pääsin kisua hakemaan. Muutamaa nettikuvaa tulokkaasta tuijottelin töissä päivät pitkät. Tässä Sessan on siskonsa kanssa:Odotusaikana ehdin hyvin paneutua kissuuden olemukseen ja hoitoon kera internetin. Roope-rukka on kyllä ollut niin harjoituskissa kun en monistakaan kissajutuista ollut koskaan kuullut yhtään mitään. Vasta nyt opettelin miten kissaa oikeasti kuuluu ruokkia ja haalin vinkkejä sisäkissan virikkeistämiseen.

Ehdin perehtyä myös aiheeseen nimeltä virolainen kissa. Netti on pullollaan varotteluita (osittain myös syystä kun niitä elukoita kulkee rajan yli monenlaisissa puitteissa). Lemmikkipalstalla minut teilattiin heti kättelyssä rabieksen maahantuojaksi ja jopa eläinlääkäriasemalla jossa käytin Roopen rokotuksella ja kerroin kissa-aikeistani, hoitaja (ei lääkäri) puisteli päätään ja kehoitti luopumaan ajatuksesta virolaisesta kissasta. Ja en todellakaan aikonut perääntyä. Sessanille oli luvattu koti ja se hoidettaisiin tuli eteen sitten mitä vaan.

Ja sitä mystistä "mitä vaan" sitten pelkäsin ihan olan takaa. Rekkurescuen sivuilla on seikkaperäisesti selitetty kissojen sairauksista ja kaikesta mihin on syytä varautua. Hyvää informaatiota, mutta mun luonteella tulkitsin ne niin että ne kaikki ovat nyt todennäköisiä. Rabiesta pelkäsin vain ajoittain, mutta ihan tosissani koko ajan sitten Felv:iä, Fiv:iä, Fip:iä ja sientä. Oujee :). Perjantaina 10.2. lähdettiin sitten siskon kanssa kohti Espoota Sessania noutamaan. Viikkoon en ollut nukkunut kun oli niin perhosia mahassa. Ikean parkkiksella siirtyi pikkiriikkinen ja pelokas musta kissa kopan perukoilta toisen kopan perukoille. Se oli paljon pienempi kuin olin ajatellut! Automatkalla kotiin kisu ei sanonut sanaakaan. Jossain vaiheessa pisti tassunsa kopasta ulos mun käsivarrelle ja piti sitä siinä pitkän aikaa. Kyynelet eivät olleet kaukana.

Heh, jälleen sieltä tuotiin pieni sika säkissä kotiin. Jännitti ihan mielettömästi päästää kisu lopulta kotona kopasta ulos ja tarkastella mihin tuli sitouduttua :). Kaikki pelot olivat turhia sillä kisu osoittautui heti ihan supermukavaksi ja paljon enemmän. Me rakastuttiin koko perhe (no Roope n. puoli vuotta myöhemmin..) välittömästi tuohon pieneen olentoon. Se kehräsi, se puski, tuli syliin, oli läheinen - ihan TÄYDELLINEN. Kaikkea mitä ikinä olin kissasta voinut unelmoida. Sessanista tuli Igor. Se oli Vilhon toive. Mä olisin antanut sen nimeksi Niilo, mutta Igorikin kävi, ihan mikä vaan kun mulla nyt oli se kauan toivottu toinen kissa :).

Mä hurahdin Igoriin heti ihan täysillä. Kaikki mun vapaa-aika meni tämän nuoren herran kanssa telmimiseen ja seurusteluun. (Roope jäi vähän taka-alalle siinä vaiheessa.. raukka poti munuaisiaan eikä emo huomannut.. mutta tämä vääryys on onneksi otettu takaisin myöhemmin). Igor oli oikein kunnollinen kissanpoika. Siisti eikä ollenkaan tuholainen.. tai no.. aika paljon on tainnut mennä päreiksi Iipun myötä. Nahkasohva, parketit, pöytien pinnat, ikkunatiivisteet.. Vilho varmasti muistaisi pitemmänkin listan. Aivan sama! Tämä kissa tuo elämään niin paljon iloa ja rakkautta, että elän ilomielen vähän rouheammassa miljöössä. Ei se ole niin justiinsa :D.

Suurella onnella oli myös huolipuolensa. Pelkäsin edelleen kaikkia mahdollisia kissasairauksia ihan tosissani. Joka päivä seurailin kisun vointia ja jos jonain päivänä se ei riehunut pää kolmantena jalkana, olin varma että se on sairas.

Sientä olin todentamassa kun huomasin Roopen kintereitten kaljut. Ne tutkittiin eikä niistä mitään löytynyt.. olivat olleet jo aiemminkin, en vaan ollut huomannut niitä ja kissoilla usein on kaljut kintereet. Felv:in ja Fiv:in kävin samaan syssyyn sulkemassa pois testeillä.

Eivät ne aiheet vielä siihen loppuneet. Huomasin että Igorin hengitys vinkuu ja se läähätti kovasti riehuessaan. Sydänvika. Ja eikun tutkimuksiin. Mitään vakavaa ei onneksi löytynyt ja lääkäri epäili että ääni johtuu polyypista korvan ja nenän välimaastossa kun äänen lisäksi Igorin toinen korva vaikkuuntuu. Siellä se polyyppi möllöttänee edelleen eikä sille kuulemma kannata alkaa tehdä mitään ellei vaiva pahene niin että selvästi haittaa kissaa.

Huolta aiheutti myös Igorin jatkuva mystinen löysämasuisuus. Onneksi siihenkin lopulta löytyi helppo helpotus eikä takana ollut mitään vakavaa kissasairautta :).

Pikku hiljaa ajan kanssa alkoivat pelot hälventyä ja aloin luottaa että tuo kissa on oikeasti ihan ok. Nyt kun jälkeenpäin mietin tuota aikaa ja itseäni, en voi kuin nauraa! Muthan tuossa olisi pitänyt viedä päätutkimuksiin!

Sen tuo tietoisuus kissa-asioista on kyllä jättänyt jälkeensä että edelleen tarkkailen kisujen vointia kärppänä. Enkä kyllä ihan suotta ole enää viime aikoina säikkynyt vaan sitten on kyllä ollut ihan aihettakin.

Igor on kyllä niin mun poika. Olen monesti ajatellut että se on ihan mun soulmate; mun mielestä meillä on sellainen ihan erityinen yhteys. Kun tuo kisu kehrää, kiehnää jaloissa pyörien ja katsoo silmiin, sanoo se musta ihan selvästi että "rrrrakastan sua äiti" :D.

Me ollaan ihan samikset. Kattokaa nyt vaikka, mehän näytetäänkin ihan toisiltamme: