Pyysin äitiä tsekkailemaan paikallislehtien ilmoitteluja "annetaan kissanpentuja" ja mielellään oranssin värisiä (jee mikä kriteeri etsiä kissaa..). No niistähän tärppäsi tosi nopskaan. Äiti soitti ilmoitukseen ja varasi yhden mirriliinin.
Mirriä lähdettiin sitten koko perheen voimin Mynämäeltä noutamaan. Muistan että kun saavuttiin perille, oli pihapiiri pullollaan kissoja - ja kaikki oransseja! Ihan oikeasti!
Tuvassa odotti tosi iloinen ja kissarakas pariskunta kolmen oranssin pennun kera. Roopella oli siellä veli ja sisko. Emoa en nähnyt. Roope oli se joka ensimmäisenä tuli mua vastaan. Rohkea ja reipas, kuten veljensäkin. Siskoa vähän pelotti. Pennut olivat ihan oikeasti luovutusikäisiä.
Oltiin siellä aika pitkään jutustellen. Pariskunta kyseli myös kovasti meidän kissahistoriaa (mikä ei totta puhuen kovin lupaava ollut...) ja selvästi halusi valita pennulle hyvän kodin. Naisen ilme venähti kun kuuli kissan tulevankin minulle, nuorelle tytönhupakolle sisäkissaksi yksiöön. En ihmettele. En itsekään ihan ensimmäisenä antaisi pentua parikymppiselle...
Kisu lähti kuitenkin kantoon. Minä olin maailman onnellisin. Mulla oli ikioma kissa jonka olemisesta päättäisin ihan yksinomaan minä. Sille ei kävisi hullusti eikä onnettomasti!
Kotimatkalla Roope näytti - eikun antoi kuulua mistä tämä oranssi viikari oli tehty: Juttelutulvasta ja kovasta äänestä :). Kissoja yhtään ymmärtämätön isäpuoli kärvisteli ratissa :D. Roope puski mun sormea kovasti kantokopan eturistikon läpi.
Tämä kuva on pommin varmasti Roopen ekalta päivältä mun luota. Pikkusiskot jäivät heti yökylään ja rakastivat pentua mun ohella ruttuun. Heille oli Empun jälkeen ihan ihmeellistä että on olemassa kissa joka ei raavi eikä kynsi vaan joka on mukava ja paijattava.
Näin pikkiriikkinen se oli! Kääks! Tämä postaus sattuu aika osuvaan aikaan, sillä näinä päivinä Roope täyttää 13 vuotta. Tarkkaa syntymäpäivää en harmikseni tullut koskaan kysyneeksi.Voi mun minisluibaliinini!
Muistan että Roope halusi olla koko ajan sylissä. Kun nousin sohvalta ylös, kiipesi se lahjetta pitkin takaisin syliin :). Ei se enää sellainen ole, miksei?Roopella oli tapana polkea maitoa ja imeä broilerireittään märäksi. Aina sitä samaa puolta. Sitäkään se ei enää tee. Ei ole vuosiin tehnyt, en muista tarkalleen koska se lopetti tuon tavan.. hirveetä kun näitä asioita unohtaa!
Roopella oli tullessaan tosi paha korvapunkki mikä tarttui tietysti Emppuunkin eli pääsin heti kärkeen heittämään eläinlääkärikeikan. No samalla sain katit myös rokotettua. Emppua ei muuten koskaan oltu taidettu aiemmin rokottaakaan..Roopen nimenanto oli työn takana. Se oli pitkään pelkkä "pikkukissa". Roope oli vähän sellainen hätävalinta. Ei se huono nimi ole, ainakaan se ei ole hissukkanimi kuten ei kissakaan. Nyt mulla olis vaikka kuinka monta kissanimeä takataskussa..
Roopen kanssa aloin heti käymään valjaslenkeillä. Se oli helppoa koska Roope on niin rohkea viilipytty. Seistä töröttelin sen kanssa vähintään tunnin päivässä kerrostalon takapihalla. Jossain vaiheessa lähdettiin kävelemään pitempiäkin lenkkejä. Roope ihan tosissaan kulki kuin koira! Välittämättä autoista, ihmisistä tai fillareista. Ainoastaan koirat saivat aikaan pientä jähmettymistä.
Ulkoilu oli kivaa, mutta sillä oli myös varjopuolensa. Niin se sama mihin ulkoilu viime kesänä tyssäsi. Eli Roopen jodlaus. Ulkoilun makuun päästyään Roope haluaa aina ja koko ajan vaan ulos. Yksiössä sitä jodlausta oli suht piinaavaa kuunnella yöstä toiseen... Kolme vuotta mä silti sitä ulkoiluttelin päivittäin. Hyvä niin koska mun muistikuvan mukaan en leikkinyt Roopen kanssa läheskään yhtä paljon kuin Igorin. Siitä tunnen piston omatunnossa :(. Ja joutuihan se Roope olemaan myös yksin aika paljon koska nuorella opiskelijatytsillä oli myös muita intressejä kuin kissulin kanssa oleminen... Just tämän takia en itse antaisi kissaa mielellään ihan nuorelle ihmiselle.
juttu jatkuu..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti